Otteluraportti 9.3.2008 (Errea Cup) SaTo vs. RaiTeePee 7-5 (3-3)

Punakeltainen jalkapallokaravaani nytkähti jälleen liikkeelle pitkän tauon jälkeen kun joukkue aloitti kautensa Errea Cupin ensimmäisen kierroksen ottelulla raisiolaista RaiTeePeetä vastaan.  Ottelun lähtökohdat eivät mairitelleet kotijoukkuetta poissaolijoiden listan venyessä nälkävuosien mittaiseksi ja taustalla kummitteli sekin tosiasia, että kyseessä oli joukkueen ensimmäinen ottelu sitten edelliskauden päätöksen. Erinäisiin syihin vedoten SaTon miesvahvuudesta puuttui peräti yhdeksän pelimiestä (Turklin, Raffe, Jani, Bigi, Petu, Naipa, Juppe & Tipi), joista kahdeksan kenttäpelaajia. Lähinnä aikataulullisista syistä SaTon kauteen valmistautuminen alkoi vasta Errea Cupin ottelusta, eikä joukkue ollut siis ehtinyt pelata sitä ennen ainuttakaan harjoitusottelua – muutamille pelaajille tämä oli ylipäätään ensimmäinen kosketus pyöreään nahkakuulaan sitten viime syyskuun lopun!

Onneksi ilmojen herra oli joukkueiden puolella, sillä ennakoitu lumimyräkkä oli viikonlopun aikana talttunut vain pieneksi tihkusateeksi ja elohopeakin oli mittarissa turvallisesti pari astetta plussan puolella. Kaiken kaikkiaan olosuhteet olivat kohtuulliset vuodenaika huomioon ottaen, joskin kotijoukkue joutui jo ottelua edeltävänä päivänä nolon tilanteen eteen kun tarvittavia ottelupöytäkirjoja ei löytynyt seuran arkistoista. Onneksi RaiTeePee auttoi kotijoukkuetta hädässä ja toi mukanaan tarvittavat lomakkeet, jotta ottelu saatiin pelattua kunnialla alta pois. Tästä iso kiitos raisiolaisille.

Jo mainittujen poissaolojen seurauksena SaTon valmennusporras ei avauskokoonpanoa valitessa kärsinyt varsinaisesta runsaudenpulasta: tolppienväliin, puolustuslinjaan ja keskikentän pohjalle oli tarjolla vain riittävä määrä pelaajia, mutta ei yhtään enempää. Niinpä puolustuslinja parsittiin kokoon niistä pelaajista, jotka olivat paikalle saapuneet ja se asettuikin muotoon (vasemmalta oikealle) Anttonen-Niittari-Metsänoja-Ville T. Keskikentän kahden alimmaisen pelaajan kohdalla tilanne oli sama ja Otto-Sauli tandem oli kerrankin itsestään selvä parivaljakko rouhimaan rosvosektorille. Maalipuiden väliin asettui jälleen kerran Kiljunen SaTon toisen maalivahdin yhä hakiessa pelikuntoaan. Kymppipaikan miehitti Kalle ja sai vierelleen laidoille Syviksen ja Parkkisen. SaTon yksinäisen keskushyökkääjän isot nappulatossut jäivät Pykärin täytettäväksi. Vaihtopenkille omaa vuoroaan odottamaan jäivät joukkueen ainoat vaihtopelaajat Madi ja Jarno. Rajattoman edestakaisen vaihto-oikeden takia kokoonpanot elivät kuitenkin koko ajan molemmilla joukkueilla, eikä ainakaan yksikään punapaita joutunut juurikaan tuhlaamaan aikaansa penkillä värjöttelyyn.

Ottelu alkoi perinteisellä lantin heitolla ja kuinka ollakaan onnetar suosi kotijoukkueen kipparina toiminutta Pykäriä ja ”Ysi” pääsi valitsemaan joukkueelleen mieleisensä puolen. Näin ollen aloitus jäi oranssi-mustaraitapaitaiselle vierasjoukkueelle. Aloituspotkun jälkeen ottelu lähti käyntiin tunnustelevissa merkeissä kummankin joukkueen hakiessa tuntumaa kenttään ja pelivälineeseen. Muutamat ristipallot osoittivat nopeasti, että RaiTeePeen oikealla laidalla viilettänyt laituri ja kymppipaitaa kantanut sentteri tulisivat aiheuttamaan harmaita suortuvia Tovereiden harvahiuksiselle puolustuslinjalle. Tunnustelevan alun jälkeen kotijoukkuekin alkoi saada pientä otetta pelistä ja pallo alkoi vierailla myös säännöllisesti raisiolaisten puolustusalueella. Noin vartin pelin jälkeen SaTo siirtyi hieman yllättäenkin johtoasemaan. Anttosen vasemmalta lähettämä keskitys löysi kuudentoista alueen sisälle täysin yksin unohtuneen Pykärin, jolla oli lopulta helppo työ sijoittaa pelivälien rankkaripilkun kohdalta maaliin.  Hieman avausmaalin jälkeen ottelu sai dramaattisen käänteen tuomarin ajettua raisiolaisjoukkueen maalivahdin katsomoon suoralla punaisella. Punakorttiin johtaneessa tilanteessa RaiTeePeen maalivahti liukui Pykärin jaloille hieman rankkarialueen vasemman laidan ulkopuolella molempien tavoiteltua Tovereiden keskikentän kulmalipulle lähettämää pitkää avausta. Alimpana miehenä suoritettu rike ei jättänyt tuomarille juurikaan muita mahdollisuuksia kuin kaivaa joulukortti rintataskusta, vaikka maalivahti palloa tilanteessa tavoittelikin. Raision maalivahdin nähtyä ensin konkreettisesti punaista oli sen jälkeen vuoro tehdä sama kuvainnollisemmin: maalivahdin tulikiven katkuinen verbaalinen purkaus ja tuomarin fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen parilla kahden käden tönäisyllä tietänevät pitkää huilia jos raitapaita jaksaa tehdä asiasta raportin.

Ulosajon jälkeen ottelu jatkui samanlaisissa merkeissä kuin sitä ennen. Peli aaltoili päästä päähän eikä SaTo pystynyt hyödyntämään miesylivoimaansa ja vierasjoukkueen hyökkäykset olivat jopa astetta organisoidumpia. Jo alussa mainittu raisiolaisten nopea laituri aiheutti omalla laidallaan SaTon puolustukselle ongelmia jopa siinä määrin, että Tovereiden laitapuolustajat vaihtoivat laitoja päittään, jotta Tiainen pystyisi paremmin vastaamaan tämän nopeuteen. RaiTeePeen tasoitusmaali syntyi kuin varkain kun SaTo-topparin ja maalivahdin välillä oli epätietoisuutta kumpia purkaa vierasjoukkueen rankkarialuetta kohti lähettämän pitkän pallon. Oranssipaitojen kärkäs kärkimies hyödynsi SaTo-puolustuksen epätietoisuuden ja rynni irtopalloon ja sijoitti pallon varmasti verkon perukoille. Ketsuppipullon avauduttua ei mennyt aikaakaan kun SaTo otti takaisin johtopaikkansa. Vierasjoukkueen maalille syntyneen flipperin jälkeen pallo ajautui kuudentoista alueen ulkopuolella päivystäneen Syvähuokon lapaan ja tämä tälläsi 2-1 lukemat suoraan volleystä komealla laukauksella. Maalien makuun päästyään yleisön ei tarvinnut odottaa RaiTeePeen vastinetta kuin aloituspotkua seuranneeseen hyökkäykseen.  Aloituksen jälkeen pallo ajautui jälleen raisiolaisten nopealle laiturille SaTon rankkarialueen kulmalle, jossa Tiainen saa taisteltua pallon itselleen, mutta valitettavasti epäonnistunut purku ajautuu suoraan parhaalla maalintekosektorilla väijyneelle vihulaiselle joka kiittää tarjoilusta tasoittamalla lukemat 2-2:een. Tasanumeroissa myös siirryttiin tauolle.

Tauon aikana Tovereiden kokenut sikariporras painotti pelaajien mieliin mikä on pelin henki: kyseessä oli kuitenkin SaTon kannalta enemmän harjoituspeli kuin tärkeä Cupin ottelu. Epäonnistumisia tulee kauden ensimmäisissä koitoksissa eikä niistä pidä lannistua. Näillä ohjeilla ja yhtä pelaajaa harvalukuisampana SaTo lähti hakemaan kaivattua johto-osumaa ottelun toiselle puoliajalle. Valitettavasti ensimmäiset 45 minuuttia keskikentän pohjalla repinyt ja raastanut Sauli joutui jättämään leikin kesken sukellustunnin takia. Ottelun jälkimmäiselle puoliajalle lähdettäessä SaTon vaihtopenkki oli huvennut jo yhteen mieheen.

RaiTeePee aloitti toisen puoliajan väkevästi ja se oli ilmeisesti maalivahtinsa ulosajosta sisuuntuneena näyttää, ettei siltä saisi helppoa voittoa miesylivoimallakaan. Pallo pomppi muutamaan otteeseen vaarallisesti kummankin joukkueen maalinedustalla, mutta todella laadukkaat maalipaikat jäivät vähiin aina raisiolaisten johto-osumaan asti.  Noin 10 minuutin pelailun jälkeen vierasjoukkue sai vapaapotkun kentän oikealta laidalta, josta avautui hyvä keskityspaikka Kiljusen vartioimalle maalille. Vastustajapelaajan tarjoilu oli tilaisuuden vaatimalla tasolla ja raisiolaisten väkivahva kärkipelaaja rynni palloon voimalla ja onnistui puskemaan vierasjoukkueen ensimmäistä kertaa ottelussa johtoon toveripuolustuksen keskeltä. Viimeisen puolituntuntisen ajaksi heiluri heilahti selkeästi kotijoukkueen puolelle ja punakoneen miesylivoima alkoi vihdoin näkyä kenttätapahtumissa. Taistelun tuoksinassa lievästi loukkaantuneena alun alkaenkin pelannut Metsänoja joutui heittämään pyyhkeen kehään ja SaTolla oli jalkeilla enää 11 pelaaja ja Parkkinen siirtyi luutimaan itselleen vieraalle topparin tontille. Ilmeisesti vastustajan väsymyksestä johtuen SaTo sai tukevan otteen keskikentästä tyrehdyttäen vierasjoukkueen pelinrakentelun. Kotijoukkue siirtyi omassa hyökkäyspelaamisessaan astetta suoraviivaisempaan lähestymistapaan, jossa terävillä pystypalloilla haettiin jatkuvasti raisiolaistoppareille liian nopeaa kärjessä viilettänyttä Pykäriä. Lopulta taktiikan hienosäätö palkittiin kun Niittarin omalta alueelta antama upea avaus tavoitti vauhtiin ennättäneen Pykärin keskiympyrän toisella puolella. Puolittaisen läpiajon päätteeksi taustalta hyökkäykseen mukaan noussut Parkkinen hoiteli Pykärin vaillinaiseksi jääneen viimeistely-yrityksen parista metristä maaliin ja SaTon takaisin raisiolaisten rinnalle.

Tasoitusmaalin tuottnutta metodia hyväksikäyttäen SaTo tavoitteli voittoa varsinaisella peliajalla siinä missä vierasjoukkueelle tuntui kelpaavan orastava rangaistuspotkukilpailu. Pelikellon edetessä raisiolaisten purkupallot löysivät tiensä aina yhä kauemmas tekonurmikentän laitamille kotijoukkueen toivoessa vielä ylivoimansa poikivan vapauttavan voitto-osuman. Varsinaisella peliajalla voittoon oikeuttavaan maaliin luotiinkin tarvittavat paikat, mutta tällä kertaa erinomaisesti kärjessä uurastaneen Pykärin puolittaiset ja täydelliset läpiajot eivät tuottaneet toivottua lopputulosta pallon kiertäessä maalitolpat harmittavan läheltä niiden väärältä puolelta. Myös Niittarilla ja Esalla oli omat puskupaikkansa ratkaista ottelu, mutta raisiolaisten varamaalivahdin vartioima maali säilyä koskemattomana lopun peliaikaa.

Tuomarin pillinvihellyksen jälkeen joukkueiden paremmuutta lähdettiin ratkaisemaan Cupin sääntöjen mukaisesti armottomalla rangaistuspotkukilpailulla ilman jatkoaikoja. SaTon vetäjät valittiin vapaaehtoisuuspohjalta ja halukkaita laukojia löytyi neljä kappaletta ja lopulta viideskin pienen suostuttelun jälkeen. SaTon viiden koplan muodostivat järjestyksessä Pykäri, Tähkäpää, Aaltonen, Anttonen ja Syvähuoko.  Lady Fortuna suosi kolikonheitossa jälleen uhkapelurina kunnostautunutta Pykäriä ja Sato pääsi aloittamaan hermoja raastavan jännitysnäytelmän. Pykäri astui itse ampumaan ensimmäistä rankkaria ja sijoittikin pallon kylmän viileästi ohi väärään suuntaan aavistaneen maalivahdin. Mikäli satolaisten havainnot pitävät paikkansa, RaiTeePee vaihtoi maalivahtiaan rankkarikilpailuun joten tolppien väliin vaihdettiin ilmeisesti todellinen erikoistilanteiden erikoismies. Omalla vuorollaan rasiolaisten ampuja teki varmaa työtä sijoittamalla pallon aivan maalin vasempaan alakulmaan jättäen Kiljusen vaille mahdollisuuksia. Seuraavaksi vuoroon astellut Tähkäpää tuhri paikkansa parrasvaloissa huonoksi jääneellä laukauksella, jonka oikein aavistanut vastustajan maalivahti onnistui torjumaan. Jännityksen tiivistyessä raisiolaisten toinen ampuja lisäsi kotijoukkueen tuskaa varmalla viimeistelyllään. Kolmantena SaTon pelaajan rankkaria ampumaan asteli aiemminkin kyntensä tällä saralla näyttänyt Madi, joka tavaramerkiksi muodostuneella tavalla laukoi pallon parin askeleen vauhdilla varmasti maalin vasempaan yläkulmaan. Hermopaine oli liika RaiTeePeen kolmannelle vetäjälle, jonka laukaus karkasi kauas yläkentälle ja peli oli jälleen tasan.  Omalla vuorollaan Anttonen havainnollisti lempinimensä ”La Bomba” alkuperästä ampumalla tarkkuutta ja voimaa käyttäen pallon oikeaan alakulmaan maalivahdin jähmettyessä paikoilleen. 3-2 tilanteessa RaiTeePeellä oli mahdollisuus tasoittaa jälleen peli, mutta tällä kertaa Kiljusen komea persetorjunta maalin keskelle suuntautuneeseen laukaukseen tarjosi SaTolle mahdollisuuden tarrautua kiinni ottelun voitosta. Viimeisenä ampujana Syvähuokolla oli mahdollisuus sinetöidä joukkueen lippu Cupin toiselle kierrokselle eikä joukkueen kuopus tuottanutkaan pettymystä joukkueen kannattajille: varma laukaus maalin oikeaan nurkkaan käynnisti punakeltapaitojen raivokkaat voitonjuhlat.

Kaiken kaikkiaan SaTon pelillinen ilme oli kauden ensimmäiseen peliin sopiva: sekava, mutta lupauksia antava. Kapealla ja rapakuntoisella pelaajaringillä otteluun lähtenyt SaTo ei häikäissyt, mutta pysyit silti pusertamaan hyvän tuloksen kauden valmistautumisessa paljon pidemmälle ennättäneeltä laadukkaalta vastustajalta. Pelissä ilmenneet henkilökohtaiset virheet erityisesti puolustuksessa on helppo karsia pre-seasonin kuluessa ja pallotuntumakin löytyy todennäköisesti parhaiten treenikentiltä. Kauden avauksena ottelu olikin vähintään kohtuullinen vaikka kotijoukkue ei pystynytkään tarjoilemaan vaativalle kotiyleisölle sen odottamaa karnevaalimeininkiä.

SaTon cup-taival alkaa sunnuntaina 9.3.2008

Salon Tovereiden kauden 2008 cup-taival alkaa tulevana sunnuntaina 9.3.2008 kun se saa Errea Cupin ensimmäisen kierroksen ottelussa vastaansa raisiolaisen RaiTeePeen. Ottelu alkaa kello 18.00 ja pelipaikkana on tuttu Salon tekonurmikenttä. RaiTeePeen sarjataso on tulavalla kaudella sama kuin kotijoukkueella eli 5. divisioonan alalohko.

Ottelun peliaika on 2×45 minuuttia ja kummallakin joukkueella on käytössään rajoittamaton vaihto-oikeus, myös edestakaisin. Errea Cupissa päätuomarin lisäksi kentän laidoilla nähdään myös linjatuomarit.

Otteluparin voittaja tulee kohtaamaan Cupin toisella kierroksella FC Inter 2:n ottelussa, joka on pelattava 6.4. mennessä ja turnauksen lopullinen voittaja ratkeaa Veristas stadionilla 13.8. pelattavassa finaalissa.

Errea Cupin lisäksi SaTo osallistuu tälläkin kaudella perinteiseen Suomen Cupiin, jonka ensimmäisen kierroksen otteluparit arvotaan 11.3.

Kun yhdestä tuli kaksi ja kahdesta oli tulla yksi – pallon perässä Ruhrin alueella 7.-11.2.2008

 * Raportin kirjoittaja on SaTon kannattaja, joka on matkannut pallon perässä mm. Ruotsissa, Saksassa, Englannissa, Puolassa ja Slovakiassa.

 

Viime keväänä sain kuulla, että pari opiskelutoveria lähtisi Saksaan vaihtoon seuraavaksi lukukaudeksi. Heti oli päivänselvää, että jossain vaiheessa masentavaa talvea tekisin pikavisiitin nahkapöksyjen ja hapankaalin maahan. Näkisi pitkästä aikaa kaverit ja samalla voisi katsastaa paikallisen futistarjonnan – tarkoitan katsomokulttuurin. Reissu kuljettaisi allekirjoittaneen Ruhrin alueen betoninharmaisiin jalkapallopyhäköihin, sillä kaverit pitäisivät majapaikkaa Siegenin yliopistokaupungissa, 90 kilometriä Kölnistä länteen. Ei tulisi kohtuuttoman kalliiksi, kun saisi koisata kavereiden kämpillä. Lentäminenhän Sakemanniaan ei maksa paljoa mitään – kiitokset halpalentoyhtiöille. Lentojen varaamista ei tosin pidä jättää viime tinkaan. Ilmastonmuutoksesta viis, sanon minä, sillä onhan elämässä joskus hauskaa pidettävä. Ja mikä voittaisikaan tunteikkaan futismatsin ja juopottelun yhdistelmän?

Syksyllä Bundesliigan otteluohjelmaa selatessa alkoi matkan ajankohdaksi hahmottua helmikuun alku, jolloin liiga palaisi juuri sopivasti talvitauolta. Borussia Dortmund – Schalke 04 olisi koitos, johon olisi hankittava liput keinolla millä hyvänsä. Mutta miten, sitä minä en tiennyt, sillä Ruhrin hegemoniaottelu on poikkeuksetta loppuunmyyty. Kuten arvata saattoi, osoittautui lippujen hankinta ylivoimaiseksi tehtäväksi. Saksassa asuvia kavereita koitin informoida parhaani mukaan, mutta kun nämä astelivat paikallisen lippupalvelun tiskille, oli derby jo loppuunmyyty. Helvetillinen pettymys, mutta onneksi Ruhrilla pelattaisiin samana viikonloppuna muitakin matseja. Yksi Keski-Euroopan tunteikkaimmista matseista vaihtui Bundesliigan häntäpään pikkuseurojen välienselvittelyyn VfL Bochum – Energie Cottbus. Vai vaihtuiko sittenkään?

 

Läpi lentokenttien ja rautatieasemien – turvallisesti perillä

Kun halpalentoyhtiöillä lennetään, ovat lentoaikataulut harvemmin mieluisat. Hyvin todennäköisesti joudun viettämään yön Düsseldorfin huippumodernilla lentokentällä. Toivonkipinä on olemassa, joten otan reissuun ainoastaan käsimatkatavaroita (lue: reppu). Koneen laskeuduttua on vartti aikaa ehtiä Kölniin matkaavaan paikallisjunaan. Kerrankin onni on myötä, sillä lentokone saapuu mukavan myötätuulen ansiosta määränpäähänsä hiukan ennen aikataulun mukaista saapumisaikaa. Air Berlin ei ole mikä tahansa halpalentoyhtiö: matkan hintaan sisältyy sämpylä limpparin kera. Ensimmäisten joukossa ulos businessmiesten täyttämästä koneesta ja helvetillisellä vauhdilla tullin läpi kohti terminaalin Sky Train –pysäkkiä, josta ilmajuna nappaa meikäläisen kyytiin hetken odottelun jälkeen. Kello käy aivan liian tiuhaa, ja tuskanhiki valuu otsaa pitkin. Odottaako minua uneton yö kansainvälisellä lentokentällä? Luojan kiitos, ei onneksi, sillä ilmajuna on hetkessä perillä lentokentän rautatieasemalla. Sieltä se Kölnin juna jo viilettää. Rappuset alas ja rynnistys lähtövalmiiseen junaan. Ehdin.

Edessä puolen tunnin matka Kölniin, jossa odottaa vaihto Siegeniin matkaavaan junaan. Täpötäydessä junassa saan viereeni Syyriasta kotoisin olevan kurdin, joka juttujensa mukaan opiskelee Saksassa hammaslääkäriksi. Etappi vierähtää mukavasti sällin kanssa keskustellen, puheenaiheena peruskauraa: maahanmuuttajat, opiskelu, ilmasto ja hintataso. Paikallisesta futiskulttuurista keskustelukumppani ei tiedä yhtikäs mitään. Suomesta hän vaikuttaa sen sijaan olevan erityisen kiinnostunut. Tyyppi on kuullut jostain, että Suomessa olisi naisia huomattavasti miehiä enemmän ja haaveilee nyt muutosta tänne. Tervetuloa, mutta kerron karun totuuden. Helvetillisessä kiireessä on junalippu jäänyt tarkoituksella ostamatta, mutta onneksi kurdin lipulla voi matkustaa useampi.

Kölnin rautatieasemalla on vartti luppoaikaa ennen Siegenin junan lähtöä. Juottoloita ei ole lähimainkaan, joten on tyydyttävä automaattiin – päivän viimeiseksi ateriaksi limpparia ja suklaapatukoita. Sitten junaan ja valmistautumaan puolentoista tunnin etappiin. Kas kummaa, lippu on jäänyt taas ostamatta, ja konduktööri keskeyttää kopautuksella meikäläisen unet. ”Ai was tuu leit”, väännän apukoululaisen englannilla. Konduktööri ymmärtää hädän ja myy lipun. Sinne katoaa 19 euroa ja samalla totuttelua Saksan rautateiden röyhkeisiin kiskurihintoihin. Nimittäin tällä reissulla raideliikenne syö ison loven matkabudjettiin; ei sentään joka kerta uskalla matkustaa pummilla. Isommalla porukalla junamatkailu on Saksassa suorastaan edullista, kunhan muistaa ostaa ryhmälipun. Yksin matkatessa tilanne on toinen. Metelöivä nuoriso pitää loppumatkan huolta, ettei uni pääse yllättämään.

Kaveri on vastassa Siegenin rautatieasemalla. Aamuyö lähestyy ja edessä on vajaan tunnin talsiminen kämpille, sillä bussit aloittaisivat liikennöinnin vasta muutaman tunnin kuluttua. Mitä sitä turhaan taksia metsästämään, kun kävellessä saa heti asiallisen yleiskatsauksen kaupungista: asukkaita melko tarkalleen satatuhatta, eli kyseessä on saksalaisittain pikkukaupunki. On vanhakaupunki linnoineen, raatihuoneineen ja kirkkoineen sekä vastapainoksi moderni ostoskeskus ja tietysti Lidl. Kämpille saavuttua rojahdan välittömästi patjalle – unta palloon.

Kaverit asustavat suuressa puutalossa, josta he ovat vuokranneet omat huoneet. Talo tuo auttamatta mieleen Psyko-elokuvan. Takkahuoneeseen astuessa palaa hetkessä 1950-luvulle. Talon omistaa vanhempi herra, joka on pitänyt huolen, että huone on pysynyt tismalleen samanlaisena kuin se on ollut hänen vanhempiensa kuollessa. Pelottava äijä, väittäisin. Seuraava päivä kuluu rattoisasti kaupunkiin tutustuen ja weissbieriä kitaten, eritoten tumma vehnäolut on meikäläisen mieleen. Ja mikäpä siinä, kun pullon hinta paikallisessa ruokakaupassa on viisi kertaa Alkon hintoja edullisempi. Illalla käydään katsomassa täysin kelvotonta paikallista ska-bändiä. Paikalliset nauttivat, minä en.

 

Ostkurven huutomyrsky – visiitti Nokian hylkäämässä kaupungissa

Huonosti nukutun yön jälkeen kohti rautatieasemaa, jossa astumme Bochumiin matkaavaan junaan – edessä vajaa pari tuntia raiteiden päällä. Ilmastointi pelaa junassa ja maisemat miellyttävät silmää: kilometreittäin istutettua kuusimetsää ja paikoittain raskasta teollisuutta. Bochumin rautatieasemalla meitä odottaa opas – Futisfoorumilta tuttu tyyppi, joka työskentelee kaupungissa eräällä Nokian alihankkijalla. Rautatieaseman ympäristö kuhisee jo VfL Bochumin kaulahuiveihin sonnustautunutta väkeä, vaikka pelin alkuun on kolmisen tuntia. Bochumissa järjestetään samana päivänä nokianvastainen suurmielenosoitus, joten suomalaisuutta ei kannata liiemmin mainostaa. Sitten lähimpään turisti-infoon ostamaan lippuja. Ykkösprioriteettina on tietysti tunnelma, ei suinkaan pelin näkyvyys, joten ostamme liput Ostkurveen – VfL Bochumin seisomakatsomoon. Lippu kustantaa 11 euroa – ei täysin kohtuutonta, mielestäni. Tarjoudun ostamaan naispuolisille kavereille kalliimmat liput, mutta heille kelpaa vallan hyvin seisomakatsomo. Tulevat ikävä kyllä katumaan myöhemmin päätöstään. Oppaamme omistaa kausikortin Ostkurveen, joten viikonloput on aina pyhitetty VfL Bochumille. Eipä tarvitse viikonloppuisin väkisin ohjelmaa kehitellä.

Rautatieasemalta on pari kilometriä matkaa VfL Bochumin kotistadionille, Ruhrstadionille, joka sponsorisopimuksen myötä tunnetaan nykyään nimellä rewirpowerSTADION. Stadikalle pääsee kätevästi metrolla, mutta me kävelemme, sillä jalkaisin saa kattavamman otoksen kaupungista. Nälkä yllättää, joten poikkeamme lähimpään etniseen ravintolaan. Valmistautuminen päivän kohokohtaan alkaa ruhtinaallisesti: naamaan olutta ja etnistä murkinaa. Tietenkään tässä hienossa ravintolassa ei ole saniteettitiloja. On aika suunnistaa stadionin porteille, sillä matsin alkuun on enää reilu tunti. Ostan fanikojusta VfL Bochumin huivin ja seuraavaksi seisomakatsomoon oluenmyyntipisteen kautta.

Bochumin pääty alkaa olla jo tupaten täynnä, vaikka muuten stadion on tyhjillään. Capo piiskaa omiaan raivokkaasti ja ensimmäiset chantit kajahtavat ilmoille. On sanomattakin selvää, ettei tunnelmaa puuttuisi tästä ottelusta. Siitäkin huolimatta että kotijoukkue on saanut vastaansa Itä-Saksassa majapaikkaansa pitävän Energie Cottbusin, joka rimpuilee epätoivoisesti Bundesliigan pohjalla. Pitkästä välimatkasta huolimatta paikalle on saapunut kiitettävä määrä vierasfaneja – arviolta parisen sataa. Vierasfanit yrittävät aika ajoin vastata Ostkurven huutomyrskyyn ja virittelevät omassa kulmauksessaan jonkin sortin mosaiikkitifoa. Nokianvastaisuus on ottelun teema: Ostkurveen levitetään iso banderolli, jossa ilmaistaan tyytymättömyys firman henkilöstöpolitiikkaa kohtaan. Kenties näemme muutaman vuoden kuluessa vastaavaa Salon Tovereiden pelissä, kun Nokian Salon tehdas heivataan Itä-Eurooppaan tai Aasiaan.

Alkuvihellyksen soidessa stadion on jo täyttynyt mukavasti – 31 000 katsojaa vetävälle areenalle on ahtautunut tuollaiset 25 000 silmäparia. Ei se määrä vaan se laatu. Ostkurve pitää läpi ottelun melkoista meteliä, joten kenttätapahtumien seuraaminen unohtuu ajoittain. Kotijoukkueen maaleista olen sentään perillä; nimittäin verkon heiluessa koko Ostkurve räjähtää ja olutta lentää ämpärikaupalla kansan niskaan. Saksassa – kuten kulttuurimaissa yleensäkin – saa juoda olutta vapaasti katsomossa. Mikä parasta, tuoppi ei kustanna kolmea euroa enempää. Valitettavasti tuoppien täytöstä vastanneet kinukit ovat pahasti tuuliajolla – puolet tuopin sisällöstä on vaahtoa. On se nyt helvetti, jos ei baarihenkilökunta osaa laskea hanasta olutta – ja tämä vieläpä kulttuurimaassa. Ei näin.

 

Lopputulos on Bochumille ja sen faneille pettymys. Cottbus änkeää lopussa tasoihin ja ottelu päättyy pistejakoon 3-3. En ala sen tarkemmin ottelutapahtumia kertaamaan, sillä tuskinpa ne ketään kiinnostavat. Maalintekijät voi tarkastaa vaikkapa netistä. Sen verran monta tuoppia kumoan pelin tiimellyksessä, etten edes muista paljoakaan yksityiskohtia. Mainittakoon kuitenkin, että kotijoukkue hallitsee ottelutapahtumia mielin määrin, mutta vieraat hyödyntävät käytännössä kaikki maalipaikkansa. Kotijoukkue johtaa vielä 20 minuuttia ennen päätösvihellystä 3-1, mutta se ei riitä. Pääasia, ettei ollut tylsä peli. Naispuoliset kaverit poistuvat stadikalta hyvissä ajoin ennen päätösvihellystä. Eivät olleet tunteneet oloaan kotoisaksi ahtaassa seisomakatsomossa, kun jonkun käsi oli ollut aika ajoin kiinni tisseissä tai perseessä. Lisäksi kotijoukkueen kolme maalia olivat taanneet sen, että olutta oli satanut kiitettävästi niskaan. Minä varoitin. Ottelun loppuhetkillä ilmenee melkoinen yllätys, kun meikäläisen selän takana heilunut kolmikko paljastuu suomalaisiksi. Nollatason murretietämyksellä veikkaan tyyppien olevan kotoisin Oulun seudulta, mutta he paljastuvat aidoiksi savolaisiksi, akselilta Mikkeli-Kuopio. Futismatkailu yhdistää.

 

Matsi on ohi ja pettynyt väkijoukko rynnii ulos stadionin uumenista. Jälkipelit pelataan Bochumin ydinkeskustassa, jonne oppaana toimiva Nokian kätyri meidät johdattaa. Humalaiset savolaiset liittyvät tietysti remmiin. Keskustan kävelykadulla pysähdytään lähimmän juottolan terassille ja tilataan juomat: tytöille limpparit, oppaalle caipiroska tuplana ja muille oluet. Savolaiset ovat hommanneet eBaysta liput seuraavan päivän Borussia Dortmund – Schalke 04 –matsiin ja kuulemma trokarilla on vielä lippuja jäljellä. Nousuhumalan vimmassa päätetään oppaan kanssa tarttua tilaisuuteen ja lähetetään tekstari trokarille. Olen alun perin lupautunut lähtemään tyttöjen kanssa kyseisenä päivänä Frankfurtiin museokierrokselle, mutta tällaista tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä. Frankfurtissa voi käydä vaikkapa joka päivä, mutta Ruhrin hegemoniaottelu pelataan kahdesti vuodessa. Terassilla notkuminen ei voi jatkua ikuisuutta, sillä on palattava takaisin Siegeniin – juna ei odota. Seuraavan päivän ohjelma on lyöty lukkoon, kun kännykkä piippaa junassa vain hetki ennen Siegenin rautatieasemaa; viesti Nokian kätyriltä: ”Saadaan liput huomiseen matsiin.”

Revierderby – lopussa on vain yksi voittaja

”Se on kaunista, se on upeaa, se on ihanaa. Se ei ole peli pelien joukossa, vaan se on paljon suurempaa. Se on todellinen Revierderby. Tunnetta, asennetta, intohimoa. Taistelua, tappelua, maaleja, murtumisia, kortteja. Iloa, riemua, masennusta, tuskaa. Siinä on kaikkea. Ja lopussa on vain yksi, joka poistuu voittajana areenalta.” – Dieter Bohlen, FF2:n moderaattori ja Schalke-fani.

Aikainen herätys huonosti nukutun yön jälkeen. Kipin kopin rautatieasemalle ja Hageniin matkaavaan junaan. Aseman lipputoimisto on sunnuntaina suljettu, joten on unohdettava kalliin lipun ostaminen – onneksi tarkastajia ei ilmaannu matkan varrella. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Heti alkumatkasta kyytiin nousee Dortmundin huiveihin sonnustautunutta väkeä ja kansa avaa junassa ensimmäiset oluensa, vaikka on vasta aamupäivä. Maisemana on tarjolla sitä samaa eli istutettua kuusimetsää ja raskasta teollisuutta. Juna kiitää tunnissa Hageniin ja edessä vaihto Dortmundiin matkaavaan paikallisjunaan. Oikeaa junaa ei voi olla löytämättä, kunhan seuraa keltamustaa massaa. Edessä taas puoli tuntia raiteiden päällä, mutta onneksi maisemat sentään vaihtuvat. Kohokohtana antiikin Rooman aikainen akvedukti, joka on muutettu rautatiesillaksi – pudotusta rotkoon vähintään 50 metriä.

 

Dortmundin rautatieasemalla on varauduttu hegemoniaotteluun. Aseman edustalla on muuri pakuja, joissa jokaisessa komeilee teksti ”Polizei”. Soitan Nokian kätyrille ja sälli löytyykin läheisestä juottolasta savolaisten seurasta. Reissu on jo jättänyt jälkensä iloisiin savolaisiin: yhdelle ei enää olut maita. Ei hyvä merkki, sillä savolaiset ovat vieläpä huomattavasti meikäläistä pidemmällä reissulla. Ovat suuntaamassa Dortmundin jälkeen Lontooseen, jossa odottaa seuraavana viikonloppuna pelattava Chelsean ja Huddersfield Townin kohtaaminen. Arvostan – melkoinen reissu. Päivän ensimmäiset huurteiset naamariin ja kohti läheistä aukiota, josta Dortmund-fanien marssi kohti Signal Iduna Parkia – entinen Westfalenstadion – käynnistyy. Matkaa stadikalle kertyy arviolta parisen kilometriä. Reilun 10 000 fanin marssi lähtee vaivatta liikkeelle. Ihmiset ovat hurmiossa ja meteliä pidetään tasaisesti yllä, kun kulkue marssii kaupungin läpi. Välillä pidetään breikki ja harjoitellaan chantteja illan koitosta varten. Massa jättää jälkeensä melkoisen kasan törkyä: rikottuja pulloja ja muuta roskaa sekä ennen kaikkea virtsaa. Puhtaanapitopalvelulla on arvatenkin hommaa seuraavana aamuna.

 

Stadikan porteille saavutaan parisen tuntia ennen hegemoniaottelun alkua. Nestetasapainosta on huolehdittava, joten aikaa tapetaan terasseilla. Tunnelmaan virittäydytään ostamalla huivit viereisestä fanikojusta. Lippuja kauppaava trokari pitäisi seuraavaksi löytää ihmisvilinän keskeltä. Trokari on lähettänyt tekstiviestin välityksellä savolaisille itsestään tarkat tuntomerkit: ”Adidas Samba Shoes”. Viestissä on lisäksi mainittu trokarin takin ja farkkujen merkki sekä tietysti tärkeimpänä stadikan alue, jossa hän päivystäisi. Alueelle on hankala päästä, sillä poliisit ovat muodostaneet puskurin ihmismassan eteen. Puskurilla on käypä tarkoitus: 10 000 schalkeria on matkalla Signal Iduna Parkille ja he astelisivat stadionin syövereihin juuri kyseisestä kohdasta. Turvallisuus ennen kaikkea. Stadionin henkilökuntaan kuuluva herra rientää nopeasti avuksi ja ohjaa meidät poliisien läpi vilauttamalla vip-korttiaan. Tuijotetaan ihmisten kenkiä: useampi omistaa Addun Sambat. Trokarin tunnistaa kuitenkin aina. Etäisesti Quentin Tarantinoa muistuttava sambakenkäinen liero puhelee kännykkäänsä olutpisteen edessä. Emme ole todellakaan trokarin ainoat asiakkaat, sillä väkeä parveilee melkoisesti ukon ympärillä. Hetken odottelun jälkeen koittaa joukkiomme vuoro. Lipun hinnaksi ollaan sovittu 55 euroa, joten trokarin käteen isketään melkoinen tukko seteleitä, kun maksajana on kerralla viisi suomalaista. Trokari ojentaa jokaiselle kausikortin, joka tulee luovuttaa hänelle matsin jälkeen – hän kyllä päivystäisi samassa paikassa. Kolmas savolaisista antaa passinsa pantiksi, ettemme vain kähveltäisi kausikortteja. Trokari on saanut eBayssä poikkeuksetta positiivista palautetta, joten häneen kykenee luottamaan satavarmasti. Palautteen määrän perusteella lippujen trokaus on kaverille leipätyö. Hieno uravalinta.

Seuraavaksi Südtribüneen – kenties maailman suurimpaan seisomakatsomoon, jonne on pakkautunut hegemoniaottelun ajaksi vähintään 25 000 fanaattista Dortmund-fania. Ensiksi pitää päästä stadionin porteista läpi kausikorttia vilauttamalla. Nokian kätyri joukon ensimmäisenä, sitten kolme savolaista ja lopuksi meikäläinen. Elektroninen portti näyttää vihreää valoa, kunnes koittaa meikäläisen vuoro. Jaahas, punainen valo ja portti pysyy suljettuna. Mitä helvettiä? Turkkilainen järkkäri rientää meikäläisen pakeille, mutta kommunikointi on mahdotonta, koska järkkäri ei ymmärrä sanaakaan englantia ja meikäläisen saksan kielen taito rajoittuu satunnaisiin sanoihin. Infopisteen tytöt ymmärtäisivät kuulemma englantia, joten minut ohjataan kädestä pitäen sinne.

Schalke-fani kiroaa tiskillä – lipussa on häikkää eli samat ongelmat kuin meikäläisellä. Allekirjoittaneen vuoro koittaa: ”Hello, I have a problem with my season card.” Tietysti vakuutan, että kortti on omani. Infopisteen täti on ymmällään ja räplää tietokonettaan. Samaan aikaan keskustelun Nokian kätyrin kanssa puhelimessa – ovat ihmeissään, mihin joukon viides lenkki on kadonnut. Suomen kieltä kuullessaan infopisteen täti paljastuu suomalaiseksi. Täti toteaa kylmästi selvällä suomen kielellä, että joku on ilmoittanut kortin varastetuksi ja kortilla ei ole mitään asiaa päivän peliin. Nyt on viimeistään pakko tunnustaa, että kortti on ostettu trokarilta. Täti suttaa tussilla korttiin jonkin puumerkin ja ojentaa sen takaisin minulle: ”Koita saada rahasi takaisin.” Seuraavaksi puhelimella trokariin yhteyttä. Trokari päivystää edelleen samassa paikassa. Riennän miekkosen pakeille setvimään kiusallista ongelmaa. Ei mene minuuttiakaan, kun ongelma on ratkaistu. Kokenut kaupustelija pahoittelee tilannetta – joku on tehnyt hänelle oharit – ja ojentaa minulle paksusta lompakostaan uuden kausikortin. Trokarin lompakko olisikin pitkäkyntiselle unelmien saalis: tiivis pinkka seteleitä ja kausikortteja.

Tällä kertaa portin vihreä valo syttyy. Nokian kätyri ja savolaiset odottelevat kärsimättöminä portin edustalla. Vihdoin kohti Südtribünea. Ennen katsomoon kapuamista nautitaan pizza slice ja tuopillinen olutta. Todistamme ravitsemuspisteen edessä kahakan tynkää. Joukko nuoria Dortmund-faneja käy mätkimässä satunnaista schalkeria. Tämä ei ehdi edes reagoimaan iskiuhin, kun nuorukaiset jo lähtevät käpälämäkeen. Onneksi farkkuliiveihin sonnustautuneelle vanhemmalla schalkerille ei käy kuinkaan – silmälasitkin säilyvät ehjinä. Raukkamaista toimintaa, väittäisin. Toivon mukaan paha saa palkkansa myöhemmin Dortmundin yöelämässä.

Jyrkässä ja tiiviissä seisomakatsomossa ei kannattane potea klaustrofobiaa. Olo on kuin täyteen ahdetussa sillipurkissa; tuopin kohottaminen huulille vaatii tarkkaa motoriikkaa. Oivoi, vierustoveri töytäisee ja neljäsosa tuopin sisällöstä roiskuu alempana seisovan milfin selkään ja hiuksiin. Perussettiä seisomakatsomossa, joten en saa edes pahaa katsetta. Pahoittelen episodia ja kuivaan takillani oluet milfin selästä. Kappas, tuomari puhaltaa pilliinsä ja Revierderby käynnistyy. En havaitse katsomassa ainuttakaan tyhjää paikkaa, mikä tarkoittaa, että porukkaa on paikan päällä reilu 80 000 – siis enemmän kuin Porissa on asukkaita.

 

Jo heti alkuminuuteilla käy selväksi, kuka tulee olemaan tässä ottelussa huomion keskipisteenä. Milloin vain Gerald Asamoah koskettaa palloon, tervehti häntä Südtribünen 25 000 keltamustaa ”Scheisse Asamoah!” –huudoilla. Suosionosoituksiin on käypä selitys. Asamoah on ehtinyt tahkoamaan derbyjä jo vuodesta 1999 ja hän elää tunteella niin kentällä kuin sen ulkopuolella. Viimeisenä lisää vettä kiukaalle löi, kun Asamoah valehteli Dortmund-veskari Roman Weidenfellerin kutsuneen häntä ”mustaksi apinaksi”. Tänään on Asamoahin päivä. Ottelua on takana 19 minuuttia, kun Asamoah chippaa pelivälineen kylmänviileästi Dortmundin verkkoon ja räjäyttää vieraspäädyn suoraan huutoon. Hiljaisuus valtaa hetkessä Südtribünen. Oikeastaan tunnelma ei nouse Südtribünessa missään vaiheessa infernaalisiin mittoihin. Seisomakatsomo on järjettömän suuri, joten koko porukkaa on liki mahdoton saada kerralla mukaan chantteihin. Sen sijaan stadionin toisessa päädyssä raikaa laulu. Varsinkin kamppailun loppuhetkillä, kun Fabian Ernst iskee ensimmäisen Bundesliiga-maalinsa Schalke-paidassa. Maali jää kamppailun viimeiseksi ja kolme pistettä matkaa Gelsenkircheniin lukemin 3-2. Dortmund ennätti tulla kahdesti tasoihin, mutta brassilaitapakki Deden suora punainen katkaisi kotijoukkueen selkärangan. Dede loikkasi jalkapohjat edellä suoraan palloon tulleen Ivan Rakiticin jaloille, eikä tuomari epäröinyt. Pelilliset asiat jäävät tällaisissa peleissä usein tulosten ja tunteiden varjoon, mutta siltäkään puolelta ei löydy valittamista.

 

Stadionin käytävillä koetaan kauhunhetkiä. Liian monta olutta on tehnyt tehtävänsä ja Nokian kätyri ei löydä kausikorttiaan mistään. Mitähän sanottavaa trokarilla olisi tähän? Savolaisen passi jäisi ainakin lierolle, joten poikien Lontoon reissu olisi vaarassa. Onneksi kortti löytyy lopulta takin ”salataskusta”, joten selvitään pälkähästä. Kausikortit takaisin trokarin lompakkoon ja vastalahjana passi savolaiselle. Lopuksi trokari kättelee jokaisen ja muistuttaa, että annamme varmasti kaverille eBayssä positiivista palautetta onnistuneista kaupoista. Tuhannet ihmiset matelevat junapysäkkiä kohti, joten kenties on yksinkertaisempaa suunnata jalkaisin Dortmundin keskustaan. Nokian kätyri aiheuttaa solvauksillaan pahennusta schalkereiden keskuudessa, mutta kahakalta vältytään, vaikkakin eräs saksalainen meinaa käydä suomalaiseen käsiksi. Sen verta on oma lehmä ojassa, että hankala sanoa olisinko tullut apuun. Tien toiselta puolen viskottu lasipullo hajoaa pirstaleiksi meikäläisen jalkojen juureen. Juna ei odota, joten en ehdi jäädä seuraamaan hulinoita. Olipahan taas reissu.